Minä olen kesäillassa

olen väistyvässä valossa

hiljaisella taivaalla

silmänräpäyksen ikuisuuden

ennen kuin päivä ehtii tänne

sinä vielä vierelläni

aamu ja illan sarastus

ja sanomaton jota kuuntelemme

meille yhteinen

lyhyessä selkeässä elämässä

Bo Carpelan/Vuodet kuin lehdet

 RUUSU

Maailmaan on puhjennut

ruusu,

hyvää juurta.

Se ruusupuu on äiti puhdas,

ja siitä on kasvanut kukkanen.

Vauvan kasvot kirkkaat

kuin peili roihua vasten.

Hän tuo rauhan, sydämellisyyden.

Tätä vaunua, jossa pienokainen on,

täytyy keinuttaa rauhallisesti

ja katsoa yksinkertaisin silmin.

Pikku vauva,

me keinutamme, keinutamme.

Tässä on sinulle

taivaan ja yön korut.

Kuinka kirkkaasti säteilee aamun tähti.

Väinö Kirstinä

KIRKKAAT AAMUT KOHOAVAT

Jokainen kevät  nostaa silmiini kyyneleet

ilosta, koska tämä maa on niin kaunis.

Järvi  on aina uusi ja erilainen,

rannoilta kahvinruskea, keskeltä kirkas,

se näyttää virtaavan kuin joki, kadoksiin metsiin.

Lämpiminä aamuina sen kietoo sumu,

sinertävä kuin aamumaito,

sateella sen silkki on harmaa.

Kirkkaat aamut kohoavat,

päivä ja yö vaihtelevat,

sade ja kuulas ilma.

Vuodenaikojen lähtö ja paluu,

lintujen laulu, äänien häipyminen,

aamu ja ilta, kevät ja syksy

alati hämmästyttävät minua.

Eeva-Liisa Manner

Tämäkin aamu on pudotettu hiljaisuuden silkkilankaan, helmeksi

helmiketjuun.

Ei kuulu enää kauhuhuutoja varisten ryövätessä rastaiden poikasia, vihlovia

opetushuutoja,

ei yhtäkään reviirilaulua, ei käen kukahdusta.

Aari aarilta, hehtaari hehtaarilta tyhjenneet  nuottimestarien komerot.

Kaarina Valoaalto

Ja päivä nytkähti eteenpäin kuin bussi, se lähti pysäkiltä kohti seuraavaa. 

Ihmiset heilahtivat vähän.

Anja Erämaja

AIKA

Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä:

Kun aamua odotan, puoless' onpi jo päivä,

kun puolehen odotan, ehtivi kohta jo ilta;

vaan illoin siintävi silmiin aamuinen taivas.

Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä.

J. H. Erkko

             ~

Pysäkillä valo helisee

      puitten pihkalehdillä

bussin ikkunasta tuijotamme kaikin

      tienpuolen valkoista päärmettä:

                                  vuokot kukkivat

korkealla korkealla

           liukuvat linnut sinistä mäkeä

Aulikki Oksanen

 Puu pitää puheen

Arvoisa yleisö, hyvät herrat ja naiset,

nöyrimmästi,

koettakaapa edes hetkeksi unohtaa

mielestänne

selluloosa ja kartonki ja paperiraha,

olkaa niin hyvä,

älkää näin palmusunnuntaina pienten lasten

kuullen

kutsuko minua kuutiojalaksi.

Toki, puuhan minä vain olen, vähän

kierokin,

yksityisajattelija, hyvällä ja huonolla tuulella

humisen huminaani, sitten taas vaikenen

ja seison tyynesti paikallani

hamaan loppuun asti.

Mutta ajatelkaapa että minuun voi kiivetä.

Minun oksilleni voi laittaa pesän.

Minä heitän polullenne vilpoisan varjon

ja minun juurellani viihtyvät

tuoksuvat kukkaset

ja herkulliset sienet.

Ja ajatelkaapa vielä, että minun voimani

ei ole minussa, vaan teidän päässänne

ja käsissänne

ja silmissänne myös, ymmärrättehän;

useimmiten minut huomataan lopullisesti 

vasta sitten

kun minua ei enää ole.

Te voitte lyödä minuun puisen leiman

ja lähettää tänne sahanne,

mutta sallikaa minun kauniiksi lopuksi

lausua omasta ja läheisteni puolesta

pinoon painuvan tervehdys:

Ave Caesar!

Kun arki koittaa, me saatamme olla

tukevasti motissa ja te,

te kenties piirun verran enemmän 

juuuriltanne.

Jukka Itkonen

taivas on autio, äänetön

yksinäinen aurinko vain

omia aikojaan lähestymässä puiden latvoja

äkkiä tyhjästä pyrähtää kymmeniä pääskysiä

avaruus kiehuu tirskauksia, sukelluksia, kaarroksia

ne eivät ole merkkejä, ne ovat merkityksiä,

ne ovat vastauksia

älä kysy, tyydy

ja yhtä pian ne ovat poissa,

joka ainoa,

juuri kun

Kai Nieminen

Kuinka kaikki voikin olla yhtä aikaa tässä

mennyt ja tuleva, tuulen suhina

auringonnousu, rastas kuusen latvassa,

hämähäkki ilmapurjehduksella

ja ryteikössä hirven rytinä.

Mitään ei puutu,

ja kuinka ei mitään puutukaan;

harakka räkättää julkeasti

jonakin aamuna saan siitä selvän.

Kai Nieminen

Keinulaulu

Pesän sydämellesi teen

ilmaan siniseen,

panen unipuuhun kiikkumaan, sen

latvan tummuuteen.

Värisee lehväin ympärillä aina

mieliajo,

pimenee ilta, mustuu yö ja hohtaa

aamun kajo.

On tuulta täynnä ilma, jos se irti

päästetään  -

mutta keinu, sydän, keinu, älä

säiky ensinkään.

Näetkö, hauska kiikku on tuulen

kämmeneĺlä:

humahtaa suvi ylitsesi rohkea ja

hellä,

luo liitää läntinen -

miten keveästi keinuu pesä

siivellä sen!

Vilua huokuu pohjatuuli, tuskaa,

ikävää -

ohi keinu, sydän, keinu, pian kauas

se jää.

Paha itä puuta ravistaa, lyö

kaakko kohahtain,

mutta oksat eivät murru, ne

keinuvat vain 

Voi myrsky täyttää taivaan, yli

auringon laasta,

mutta lehvää unipuusta ei yhtään

se raasta.

Maan akselissa suoraan kasvaa

ylös unipuu,

kuin  verkko yli avaruuden latva

ojentuu.

Nojata kaikkiin tähtiin voi se oksin

tuhansin.

Pelotta uni keinuu - keinu, sydän,

sinäkkn.

Aale Tynni

 Ajatukset vaeltavat tuulen teitä,

auringon valoa päin,

puiden latvoja hipoen -

niityn kukkivan syliin.

Perhosten lentoa seuraten;

liitäen, kitäen tuoksuvien apilapeltojen yllä.

Kuunnellen satakieltä -

illan hämyssä, sen vaihtuessa yöhön,

silloin tiedän - tämä päivä oli onnea täysi.

Leena Seppälä

Tuulen vaatteet

Pilvet, 

vastapestyt silkit,

pitkin taivaansineä heitetyt

aamutuulen ylle.

Irja Hiironniemi

Osaan kymmenellä kielellä sanoa kiitos

Osaan hyvää uutta vuotta toivottaa

Mutta aamuöisin loistavaa tähteä en kiinni saa

Juice Leskinen

Kuka kertoisi minulle, miksi valkeat perhoset

kukittavat yön sametti-ihon?

Kuka kertoisi minulle?

Kun ihmiset kulkevat, mykät ja vieraat

ja heillä on lumiset panssarikasvot,

niin lumiset kasvot!

ja täytetyn linnun silmät.

Kuka kertoisi minulle, miksi aamulla ruohossa

alkavat rastaat salaisen leikin?

Kuka kertoisi minulle?

Kun porteilla seisovat mustat sotilaat

ja heillä on käsissään kuihtuneet ruusut

niin kuihtuneet ruusut!

ja taittuneet ruskoliljat.

Kuka kertoisi minulle, hiljaa auringon varjossa

miten voisin riisua sydämeni?

Kuka kertoisi minulle?

Jos tulisit luokseni niittyjen poikki

ja tulisit lähelle ja varovasti

niin varovasti!

avaisit sydämen vaatteet.

Aulikki Oksanen

Uni rauhankyyhkystä

Oli kyyhkynen, oli kyyhkynen

valtakunnan kokoinen.

Se otti siivelleen perhosen

ja varpusen

ja hevosen

ja vihdoin ihmisen.

Oli varpuspoika ja varpustyttö.

Perhosnainen ja perhosmies. Kaikkia oli kaksittain.

Ja kyyhkynen lensi etelään.

Näkyi kyyhkysen lävitse aurinko

ja itään ja länteen ja pohjoiseen 

nokki vihaiset pilvet rikki ja puhki.

Laittoi villoistaan lapsille lentokeinun

ja vuoteita väsyneille.

Näkyi kyyhkysen lävitse aurinko.

Sen sydän se oli se aurinko.

Oli kyyhkysen nokka kuin vuoren portti

ja jokainen höyhen suuri kuin puu.

Nokassa oli vihreä lehti, öljypuun lehti,

lehti niin suuri, että aamu ehti

ennen kuin lehden päästä päähän 

jalan pääsi juuri.

Oli lapsilla tilaa lehdellä juosta

ja ilakoida.

Ja pelata

ja lentomatkalla korkealla

pilvipalloja viskoa.

Ja kyyhkynen kylvi nokastaan, kylvi nokastaan

ilon jyviä.

Sydämen muotoisia ilon jyviä.

Rauhan siemeniä sydänten peltoon.

Iloa ihmisten peltoon.

Kaarina Helakisa

Oodi koiralle

Koira kysyy minulta

enkä minä vastaa.

Se hypähtää, juoksee pitkin piennarta ja kysyy

sanattomasti

ja sen silmät

ovat kaksi kosteaa kysymystä, kaksi märkää

liekkiä jotka pyystävät vastausta

enkä minä vastaa,

en vastaa koska

en tiedä, en mahda mitään.

Avarilla vainiomailla  me kuljemme,

mies ja koira.

Lehdet hehkuvat,

kuin joku

olisi suudellut niitä,

jokaista erikseen,

maasta kohoavat

kaikki ilmoille

pienet planetaarionsa,

lehvistöjen yötaivaat,

ymmyrkäiset ja vihreät,

ja me kuljemme, mies ja koira,

nuuhkien maailmaa, apilaa kahistellen

Chilen vainioilla,

syyskuun kirkkaiden sormien lomissa.

Koira pysähtelee,

ajelee mehiläisiä,

hypähtää läikähtävään lätäkköön,

kuuntelee kaukaista kaukaisempia

koiranhaukkuja,

lirauttaa kiven juureen

ja tuo minulle kuononpäänsä,

tuo sen minulle kuin lahjan.

Siinä piilee sen hellä raikkaus,

sen kautta sen hellyys puhuu,

ja noin se kysyy

kahdella silmällään

miksi on päivä, miksi tulee yö,

miksei kevät

tuonut korissaan

mitään

harhaileville koirille

paitsi hyödyttömiä kukkia,

kukkia, kukkia ja kukkia.

Niin kyselee

koira 

enkä minä vastaa.

Vaellamme,

mies ja koira joita yhdistää

vihreä aamu

ja mieltä kiihdyttävä tyhjä yksinäisyys

jossa vain me

olemme olemassa,

tämä kasteisen koiran

ja metsärunoilijan ykseys,

sillä lymyileviä lintuja

ja salaisia kukkia ei ole olemassa

kahdelle kaverukselle,

kahdelle metsästyskumppanille:

on vain viserrystrillejä ja tuoksua,

maailma joka yö

on tislaillut kosteaksi,

vihreä tunneli ja sen päässä

niitty,

appelsiinintuoksuisen ilman humaus,

juuristojen supina,

elämä joka kulkee jalan,

hengittää, kasvaa,

ja yliaikainen ystävyys,

onni

olla koira ja olla ihminen

yhtyneenä

yhdeksi eläimeksi

joka kulkee liikutellen

kuutta jalkaa

ja yhtä kasteenkosteaa

häntää.

Pablo Neruda

suom. Pentti Saaritsa 1972

 

Aamusta iltaan kesä,

illasta aamuun kevät: 

toukokuun yö.

Aamulla palmikkotyttö juoksee vastaan

rantatiellä. Päilyy, päilyy

takana tummat saaret. Siintää

sinisyyttään

ulappa, vesi

loputtomiin, lapsuuteen

- sinne, missä kauneus

on jokapäiväinen asia nimeä vailla.

Lassi Nummi 

Minttumaria Ukkonen

♡

Onnen lintu

lentää lentämistään 

ja tekee 

pesänsä ilmaan

Tommy Tabermann/ Ihme nimeltä me

♡

Kun olin hyvin pieni niin järvi oli sininen,

ja rannan kivet lämpöiset.

Kun olin hyvin pieni

äidin käsìvarsi tuoksui aamulta,

kun olin hyvin pieni

unesta uneen kävelin,

nelijalkainen.

Viljo Kajava

Kodit kasvavat kodeiksi

Talo ei ole mitään.

Huone pelkkää tyhjää.

Muuta on koti.

Kodit kasvavat kodeiksi,

aikaa myöten.

Kun pihanurmen ratamonlehdet

tai asfalttipihan arat

kulottuneet korret

ovat tarttuneet sydämesi syrjään,

kun sydän on juurtunut

pohjaveteen saakka,

silloin olet kotona.

Kodit kasvavat kodeiksi 

huomaamatta.

Syysillassa lentävien lehtien lävitse.

Nukkuvan maiseman yli

valtavien pilvien lävitse.

Päivästä päivään, vuodesta vuoteen.

Pysyväisen lävitse.

Jonkin katseen,

jonkin kosketuksen lävitse.

Aamusta aamuun

tielle saattajan hyvästelyvilkutusten lävitse.

Oksakäden lävitse joka koputtaa ikkunaan

tyhjänä ja lehdettömänä, huurteessa ja lumisena,

nupuilla, kukassa ja lehtivänä

ja syksyisin omenat kämmenellään.

Myös talot juurtuvat

ja huoneet kasvavat versoja.

Myös talot kukkivat.

Myös talot varistavat siemeniä

kun ovat kasvaneet kodeiksi.

Ellen Niit

suom. Brita Polttila

Maailman pysyvyys, 1994

"Leveäharteinen kaupunki hengittää aamun keuhkoihinsa ja aloittaa uuden aikakauden"

Tampereen Kivikirjasto/Viljo Kajava

***

Kaupunki meren äärellä

Kaupunki meren äärellä.

Kaupunki vuorten välissä.

Aurinkoinen kaupunki

jonka virrat lävistävät,

kuin monikärkinen atrain

- jonka virrat virvoittavat eloon

kuin hyväilevät sormet.

Sisämeren poukamaan saapuu laiva.

Ohitsemme liukuvat saaret

mäntyihoiset, kallioraajaiset.

Kukkulan laelta avautuu näkymä:

talojen meri, taustalla 

vuoria, joissakin sivulla

horisontin taipuisa melodia.

Miten sijoittaisin tähän aamuun,

tähän lauluun

tämän kaupungin nimen.

Yritän sanoa sen hiljaa.

Yritän olla

kuin en kuulisi. Hiroshima.

Lassi Nummi 

Sytytän kynttilän pöydälle
illan tullen,
kun valo laskee.
Se palaa yli yön
aamun ensi säteisiin asti.
Valossa hengitän yhteyttä
ja kosketan sitä. 

Niilo Rauhala

Kevätsade pisaroi läpi savupilven

tehdaskaupungin puistoon.

Lehmuksenlehtien piemet kitarat virittyivät tässä sateessa

helistäkseen

tämän sateisen aamun sävelmän

jonakin toisena aamuna

puiston käytävää kulkevan

raskaitten hartioitten painamaan ihmisen korvaan

ja hänen lävitseen.

Sirkatko sirittivät näin varhain keväällä ruohikossa

vai oliko sateessa luomisaamun ensi hetkien musiikin alkutapailua?

Viljo Kajava/Tampereen runot

Huominen merestä nousee,

aamu syntyy aallokosta,

huuto tuulta, myrskyä laulu,

siivet merta, lento valoa

silmät sinistä tulta.

Aalloilla palava lintu,

aamun sydän yön rajassa,

päivä painii tumman kanssa,

mustan kanssa valkea sulka,

yön kanssa kirjava sarastus.

Tulta nousu, lento tuulta,

myrskyä siipien kohina

merta silmät, valoa laulu.

Kipinälintu, kapinalintu

lentää haavan taivaanrantaan 

avaa tien tuulten mennä,

tien avaa tuulten tulla,

myrskyn käydä menneen päälle. 

Huominen merestä nousee,

aamun lintu aallokosta,

mullasta palava lintu,

tulilintu tuhkan alta.

Tuulisulka, myrskynsilmä,

siipinä muinaiset unelmat.

Tuuli tanssii aallokolla,

vesi vie kirjoihin kuvion,

hiekka jäljet kulkeneiden,

kallio olleiden tarinan.

Lyhyt oodi kaikelle

Olkoon kevyttä, kevyttä

kuin tuhkaa, untuvaa ja balsaa

ja olkoon, olkoon raskasta

kuin jalkapuolen lyijykenkäsalsaa,

tulkoon valkeaa,

niin valkeaa kuin hangen helmiäinen helmikuussa

tai tulkoon, tulkoon sitteen tummaa,

tumminta

kuin korppi yössä surunauhaa suussaan

ja puheta olkoon, olkoon puhetta

kuin viiniä, sen viinin tuuheutta

muhkeutta lauseita rubens-lanteisia,

olkoon aamuja,

olkoot aamut jotkut laiskoja ja löysäranteisia,

hitaita jälkeen öiden paineen

joissa harhat puristuvat painajaisikseen

ja seilatkoon varjo talviunessasi pitkin selkää

jonka untuvissa kevään halu

pisaroitaan kasvattaa

ja lentäköön, lennelköön ajatus kuin ääni

hajamielisestä haitarista sinne tänne

enkelten vanavettä

läpi perkeleitten rikkipilvien

ja peilatkoon päivänkajo kasvojaan

vedestä jonka syvyyksissä upporikkaat 

makaavat upoksissa rautaa taskuissaan

ja kuinka kissankellot, tyhjät kaljapurkit,

muurahaiset, muovikassit!

ja kuinka heinikossa heittää vettä

rakastunut rekkakuski!

ja kuinka käpäläänsä lastenvunun pressun alta

tunkee maanantai!

ja jossain mukanani olkoon olevainen

pisteissä pallon pinnalla,

ja sisällä silloin

kun hänen sisälleen olen lentämään lähtenyt

ja ääni tulvahtelee ihmisen holvistoissa

ja olkoon sunnuntaisin valtio hetken vaiti,

kun pääskyset silpovat sineä

siellä

ne piirtävät kaavaa sun sinistä takkias varten

ja tulkoon valkeaa,

niin valkeaa kuin lunta lakanalla helmikuussa,

tai tulkoon,

juoskoon sitten vastaan

Kultainen Noutaja

musta yön reisiluu helmihampaisessa suussaan.

Ilpo Tiihonen