Linnut heräilevät,

tuuli kerää

kukkien tuoksuja.

Airo kolahtaa

rannan hämärissä.

Vene häipyy 

ulapalle.

Yksinäinen ääni

etsiskelee kuulijaa.

Metsien hiljaisuudessa

vakuuttelevat

yö ja päivä

toisilleen

ikuista uskollisuutta.

Einari Vuorela

Puu suhisee,

hiljaisuus säestää.

Ystävykset 

ovat jälleen

tavanneet:

Metsän sini

ja järven

tyven.

◇

Kaukana siintää

väri

vaiko sävel.

Mitään ei maksa

maailman kaunein taulu:

Niittyjen, peltojen,

tähkien täyttämä

elokuun yö.

Einari Vuorela

 

Ja vaikka se oli vain pieni tuikku,

huokui sen lempeä, punainen hehku koko metsän läpi.

Tove Jansson/Taikatalvi

 

Hiljaisuus, vastasatanut lumi lävitseni

Minä sain, iltataivaan sinisuukon sain.

Leif Färding

Sinisen silmän kultainen katse, aurinko

puunrunkojen takaa

pakkaspäivänä.

Jukka Vieno

Räntää ja pakkasta. Hämärässä

                            hopeametsä.

Jukka Vieno

Syksyä en pelkää.

Tulkoon ajallaan,

jääköön metsän syliin

vaikka asumaan.

Vieköön taivaan tuuliin

lehdet mennessään.

Joutavat jo mennä

multiin lepäämään.

Tulkoon vaikka myrskyt,

rakeet hallayön.

Syksyä en pelkää.

Tehköön syksyn työn.

Sisälle teen pesän,

takkaan tulen teen.

Esiin kutsun kesän,

muiston kadonneen.

Anna-Mari Kaskinen

Yhdenkoon sukkahousut ovat tyypillinen keksintö.

Mitä iloa niistä olisi jos ne niin

yhden- olisivat.

Mutta nyt yhteen flexiibeliin  kokoon on

pakattu monitilainen vaihteleva avaruus,

jonka maksimaalinen suuruus ei yhtään kuvaa

sen tuhatmuotoista sisältöä ja merkitystä.

Eivät ne koskaan ole yhden eikä koon,

ne hengittävät niin kuin maailmankaikkeus,

laajentuvat harsuuntuessaan kuin metsä,

sipulisäkin tapaiseksi harvaksi verkoksi,

rispaantuvat, sykertyvät, kääritään ja

repeytyvät, kokoansa menettämättä.

Sillä niin ovela on tämän pakkauksen sisältö.

Paavo Haavikko

Nauruloitsu

Tule nauru, nouse nauru

pelasta tämäkin päivä.

Väännä varpaat venkuralle

käännä korvat kiemuralle

muksi maha muhkuralle

silmät kirkkaiksi kiverrä

jalat joutuin juokseviksi.

Poista koukut kielen alta

suorista jokainen solmu.

Kaija Löytty, Prinssi Pipariksi 1985

Uppo-Nalle

Elina Karjalainen

Vesi ei värähdä.

Yö uneksii kauneudesta

hapset silmillään.

Laulut on  kätketty pajuihin

pimeän ajaksi.

Ne nukkuvat ja havahtuvat

ympärillään metsien

siintävät unikuvat.

Einari Vuorela

Kuljin, kuljin kankahilla

kesän kultaisen.

Nukuin metsätaipalilla

alla kuusien.

Pihka tuoksui, kilvan kukki

ruohot, kanervat,

puusta puuhun kutoi lukki

seitit hohtavat.

Luokse tullen, luota mennen

liukuu heinäkuu.

Eilinen lie ollut ennen.

Huomen unohtuu.

Mistä tullen, minne kulki?

- tieskö itsekään?

Luonto sylihinsä sulki,

metsä huumas pään.

Aaro Hellaakoski

***

ennen kuin horsma ehtii kukkaan

alkaa kesän hiljaisuus: yö huokaa

jää sitten henkeään pidättäen odottamaan

että edes yksi lintu sanoisi vielä jotakin.

Kai Nieminen

 Oodi kiitokselle

Kiitos sanalle

joka osoittaa kiitollisuutta.

Kiitos kiitokselle

siitä

miten paljon se sana

sulattaa lunta tai rautaa.

Maailma näytti uhkaavalta

kunnes pehmeänä

kuin heleä

höyhen

tai makeana kuin sokerin terälehti,

huulten välitse

kulkee 

kiitos,

suurena suun täydeltä

tai kuiskattuna,

tuskin mumistuna,

ja olento oli taas ihminen

eikä ikkuna,

jotain kirkasta

levisi metsään:

oli mahdollista laulaa lehvistön alla.

Kiitos, olet pilleri

ylenkatseen

purevia happoja vastaan,

olet valo joka kaataa kovuuden alttarin.

Kenties 

olet ollut

myös kukkaköynnös

kaikkein kaukaisimpien ihmisten välillä.

Matkalaiset

kulkivat hajallaan

luonnon keskellä

ja sitten tuntemattomien ihmisten 

aarniometsässä:

merci,

kun juna rynnistää,

vaihtaa isänmaata,

pyyhkii pois rajat,

spasibo,

liki terävähuippuisia 

tulivuoria, pakkasta ja tulta,

thanks, niin, kiitos, ja sitten

muuttuu maailma taas pöydäksi:

yksi sana sen puhdisti,

lautaset ja lasit kimaltavat,

haarukat kilahtelevat

ja tasangot ovat liinoja.

Kiitos, kiitos,

tee matkaa ja tule takaisin,

nouse,

ja laskeudu.

Tiedetään kyllä, et sinä

kaikkea voi täyttää,

sana kiitos,

mutta

missä häivähtää

sinun pieni terälehtesi,

siellä piiloutuvat ylpeyden tikarit,

ja ilmaantuu hymyn pilkahdus.

Pablo Neruda

En vain tiennyt mikä lintu

illan viidan viileässä -

laulu niin kuin mustarastaan,

kaipaavampi, kantavampi:

monet on ääneni, kuule,

yhteen yhdeksi helävät,

nousevat kuin päivän nousu,

painuvat kuin painuu päivä,

yhdeksi yö, valo, metsä,

lahden peili, rannan tumma,

hiljaisuus laulua ennen

yhteen yhdeksi helävät

illan viidan viileässä. 

En vain tiennyt mikä lintu.

Bo Carpelan

Elämä jota elät, Valitut runot 1946-1983

suom.Tuomas Anhava

Jouluilta hämärtyy 

tuuli pois jo etääntyy. 

Joka kuusen latvahan 

tarttuu tähti taivahan. 

Hiljaisena seisoo maat. 

Metsän vakaat asukkaat, 

saapuu illan juhlihin, 

yksin, kaksin, kolmisin. 

Laulun tahtiin joka puu, 

sinne tänne kallistuu. 

Kettujenkin leikki on 

joulyönä viaton. 

 Oiva Paloheimo

Tulisit Suomeen!

Tulisit lopultakin ylitse meren ja maan.

Katso minua maatani vasten,

maatani, vilvasta maisemaa.

Katso minua koivuja vasten,

koivuja tuulessa, silmuissaan.

Katso minua metsiä vasten,

raskaita, vihreitä, puhtaita vasten,

katso vesiä vasten,

kallioiden välissä, metsien sylissä,

kaupunkien kyljissä avautuvia.

Katso lumipälviä ja lumikelloja

ja sinivuokkoa varhain huhtikuussa.

Tulisit Suomeen

ennenkuin katselen maata

leposijana, kotina, sylinä.

Ennenkuin väsyn uneksimaan maasta,

josta en saa askelen alaa,

en runoilijalle en kansalle,

en naiselle

joka tahtoo istuttaa kukkia

kylmillä käsillään 

valkoisilla, ikävöivillä käsillään.

Tulisit Suomeen

tulisit kaupunkiini

ja näkisit köyhät ja ahdistuneet

valkeassa kaupungissa.

Ja työttömät metsämiehet laajalla

puun, puun, kohisevan puun maassa.

Lainaamme mökkiläisen veneen -

hän vuokraa perunamaansa

silmänkantamattomalta vihreältä yhtiöltä.

Sen sylissä ovat erämaajärvet.

Katso minua lahoavaa rantaa vasten.

Puut kaatuvat veteen,

ja kihokit käpertyvät sammalrungolla.

Katso väsyneitä jalkojani

suopursuvaahtoa vasten.

Väkevänä se tuoksuu ja suo

on jo muuraimentietoa täynnä.

Katso minua maatani vasten

katso silmillä,

jotka etelän vuorilla

minulle loistivat -

minulle tai ohitse -

loistivat!

Minä sen näin ja minua vasten

kaartukoon maani kuin mies,

joka minulle kuuluu.

Vaikka aika ruhjoisi,

naava minun hiuksillani

kuusien vanhuuteen liittyisi.

Anja Vammelvuo

***

Marraskuu heittää harmaan viluvaippansa

kaupungin harteille

Kosken lämmin hengitys nousee jäätävään ilmaan:

tehdaskaupungin yö

ja sen himmeät valot

Linnunradan alla.

Viljo Kajava

Aamun kirkkaus on niinkuin laulu.

Itse taivas lepää järvessä.

Liikkumatta, autuaina pilvet

uneksivat ilman äärillä.

Kaislat välkkyvät kastepisaroista,

metsä hymyy läpi kyynelten.

Kaukaa, helisten ja värähdellen

rastaan huilu jumalallinen.

Saima Harmaja

Tämä koskematon metsä

tämä maisema

sanoinkuvaamaton.

Tuulikin

pidättelee henkeään.

Sananjalka sanoja vailla.

Maaria Leinonen

Puut luovuttavat syyskuun taakan

ja katsovat etäisyyksiin;

oi selvänäköisyyttä.

Valoa, tumma metsä, autius,

ja kaiken alla pohjaton ikävyys.

Siis unohtakaamme, käykäämme kevyesti

läpi outojen aikojen, vaihtuvan hämärän,

syyspäivien havisevain ja tuntevan metsän

surua moittimatta. Se on meidän, ja yhä lämmin.

Eeva-Liisa Manner

Minne aamut menevät

Vihreä aamu lankeaa alas puista,

puiden lehtien läpi, linnut pudottavat laulunsa

puiden lehtien läpi.

Aamut putoavat, linnut, laulut,

sateet satavat; pilvet, taivaan paimentolaiset

hajoavat tuuleen.

Vauodenajat kääntyvät, syksy

kulkee korjuuvaunulla ohi

läpi hiljaisten laaksojen.

Talvi avaa vaippansa, peittää peltojen ruudut.

Eeva-Liisa Manner

                                         

Minä rakastan tätä maata, 

se on karu ja kaunis niin.

Minä rakastan tätä maata

meren saarilta tunturiin.

Minä rakastan pohjoista maata,

kesän loistoa häikäisevää.

Sanoin kuvata en sitä saata,

sitä sydän vain ymmärtää.

Minä rakastan tätä maata,

syksyn hehkua kirpeää.

Minä rakastan tätä maata,

kun on sielussa routa ja jää.

Ja kun puhkeaa sinisiin tähtiin

kevään huumassa hohtava maa,

sitä unohda en mitä nähtiin,

tahdon kiitoksen kohottaa.

Minä rakastan tätä maata,

kädenjälkiä ihmisten.

Minä rakastan tätä maata,

ikiaikojen lauluja sen.

Minä rakastan hiljaista maata,

jossa soi metsän yksinäisyys,

ikihongissa laulava tuuli,

suven kirkkaus, yön hämäryys.

Anna-Mari Kaskinen

Kun aurinko painui

metsän rosoisten latvojen taa

kotilahden kaidasta

hopeisesta soittimesta

kuultiin

pienten laineitten hiljainen

sonatiini.

Viljo Kajava

Keinuu järvi, keinuu metsä,

horsmankukat, sinipunervat,

keinuvat pään päällä,

tyynnyttelevät päivät.

Huojuvalla savulla,

heinänkorkuisella käsialalla

niin kuin lapsi

kirjoittaa tämä maa minulle.

Mirkka Rekola

Aika on syödä

ja aika on juoda,

aika on astiat tiskata.

Aika on kiviä kerätä

ja aika ne menemään viskata.

Aika on ottaa löysin rantein

ja aika olla sitkeä,

aika on nauraa kippurassa

 aika on myöskin itkeä.

Aika on olla pitkällään,

aika on nousta jaloilleen,

aika on kiertää maailmalla

ja aika on jäädä aloilleen.

Aika on tulla vanhemmaksi,

aika on olla nuoria,

aika on olla hiekanmuru,

aika on siirrellä vuoria.

Aika on lausua hyvää päivää,

aika on sanoa hyvästi,

aika on liitää pintaa pitkin,

aika on kokea syvästi.

Aika on olla erämaa,

aika on olla katuna,

aika on olla aikataulu,

aika on olla satuna.

Aika on laittaa reppu selkään,

aika on päättää retkensä.

Kaikella yhteisen auringon alla

on omat määrähetkensä.

Jukka Itkonen

Anna-Mari Kaskinen

Leuto kostea metsä. Saatoin ystävän sen halki ja nähtiin yhdessä auringonlasku. 

Kun kuu nousee hän pysähtyy muistaa yhteisen kokemuksen, 

muistaa hämyiset männyt, näyt. 

Sellainen ystävä on. Hän ymmärtää helposti oikein 

eikä etäänny vaikka kulkee kauaskin.  

Liisa Laukkarinen /Huomisen tausta, 1979