On asioita hoidettavana, haravointi. Pihalla minä ja muurahaiset

järjestämme maailmaa, se menee niin helposti sekaisin.

Anja Erämaja

Pieni aikuinen lusikka kädessä, kilistää kahvikupin kylkeä.

Hänellä on jotain minkä opetteli by heart.

Hän lausuu nyt runon, sen, jossa lapsi kyselee mikä metsässä huhuu,

ja äiti vastaa: sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.

Sen, jossa lapsi kysyy, soivatko hällekin kohtalon kellot kun ikää tulee

ja äiti nyökkää, kyllä vain, silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt,

äitisi väsymyksen, pelot, estot, epävarmuuden, ahdistushäiriön ja,

hän pitää pienen tauon, hörppää kahvia,

hän on muistamisen ja unohtamisen asiantuntija, hän lausuu pitkän runon,

sen, jonka lopussa lapsi lohduttaa äitiä: ethän itke,

kun kaikki nää kukkaset annan sulle ja vesiastias kannan.

Hänelle taputetaan.

Anja Erämaja

Jos minä johonkin uskon niin mustikkaan, jos minä jossain olen vilpitön

niin mustikkametsässä, jos minulta sielu löytyy, se on sininen ja pyöreä.

Anja Erämaja

Maailma olisi

pilkun verran parempi,

jos ajattelisimme useammin 

leppäkerttuja.

Pekka Kytömäki

Meidän suvun naiset eivät menneitä muistele ja jos muistelevat, eivät mitään

muista, meidän suvun naisilta on muistot pyyhitty, kädet kuivattu essuun.

Meidän suvun naisilla on muuta tekemistä, pöydän kattaus, meidän suvun naiset

iskevät haarukkansa perunaan, on strategia: tartu Barimaan. Meidän suvun naiset keskittyvät kuorimiseen, tässä olisi nyt peruna kuorittavana, sanovat, jos mitään

sanovat höyry kasvoillaan. Meidän suvun naisilla on voisilmät ja kehittynyt

muodon taju, sen saa kun tuijottaa ikänsä perunoita, herkistyy pyöreän ja soikean

variaatioille, ei ole kahta samanlaista. On myös periaatteita. Kerran joku haksahti

ruotsalaiseen, kerran joku osti valmiiksi pestyä ja pussitettua, jotain Jussia?

Vimmattua, risteilijä keikkui satamasta satamaan, kuoria putosi yli laidan,

myrskyä kesti ainakin aterian verran, kolotus jäi, joku jomotus jäseniin, seuraus,

vaikka syy jo pääsi unohtumaan. Pito, Bintje tai Gloria, jokainen hetki voi

olla tärkkelyspitoinen, meidän suvun naisilla on lihasmuisti ja hyvä suutuntuma.

Anja Erämaja

Ja niin ovat toiset meistä vaivoja, jotka tulevat vastaan ilman ajanvarausta.

Ja niin ovat toiset meistä alipalkattuja, toiset kuin pehmeäanturaisia

alpakoita, eivät jätä jälkiä maastoon, kiirettä pidä.

Ja niin ovat toiset meistä levää, kallioon kiinni kasvanutta partaa, hiljaisia

huljuttelijoita, ja toiset ylityöllistettyjä, kuin yöhyönteisiä, tai käteviä

matkatavaroita, mahtuvat istuimen alle.

Ja niin kuulin monta vuotta, väärin, luulin: ihmisen osa on yksin kolhunsa

kestää, sohjossa talsia, illoin haikailla aurinkorantoja, salsaa, litsejä,

mangoja, vermuttia, lasi valkkaria.

Ja niin kuuluin minäkin joukkoon, väärinkäsittäjät, yksinkärsijät, yskää ja

särkyä, selkä suri, paita ei auttanut, elämäni ompeleet, hiukset hajan,

hengetön pitänyt suortuvia kasassa.

Anja Erämaja

Samat varvut, vähemmän mustikoita.

Anja Erämaja

Sanovat, ettei se vaihtamalla parane, kyllä paranee.

Männikön takana rinne sinisenä, sinne.

Näköni terävöityy, muistini herää, mustikka, juolukka, puolukka,

ei tämä tähän jää, muistan mitä käenkaalista sanotaan,

ketunleipä, revonriestka, kukat, jotka jäivät alkukesästä aukeamatta

pölyttävät itse itsensä.

Sanovat, että nuoruus on vaikeaa, mutta kyllä se siitä sitten

helpottaa, ei helpota, kaikki iät ovat vaikeita, kaikki ajat etsikkoaikoja,

kivet jätän kääntämättä.

Sanovat, että rehellisyys maan perii, ei peri,

on nähtävä totuuden taakse, osattava valehdella kaikissa väreissä,

maailmankaikkeus on sininen.

Elämä kantaa? Ei kannata kokeilla

siivetönnä lentää, miten tämän nyt selittäisi ja kenelle,

muurahaisella on kovin pienet korvat.

Anja Erämaja

Näre tässä, leppä tuossa, väpättävät lehdet. Risuja, sammalta joka paikassa,

kauttaaltaan, kivet ripoteltu miten sattuuu, puut sikin sokin, ei asemakaavaa,

järjestystä, menen laskuissa sekaisin. Seison kannolla kuin pylväspyhimys,

koti on jossain tuolla tai tuolla. Muisti tarvitsee paikan, ajatus jalat alleen.

  Enkä minä teiltä neuvoa kysy, te onnekkaat kohtalonne vangit, ymmärrän

liiankin hyvin, että kasvit eivät ota kantaa, ihan sama vaikka ämpärille

puhuisi, ei sano mitään. Ja hyvä niin, onkin jo ehtinyt ärsyttää irvistävät

kurpitsat, laulavat päivänkakkarat, tapa piirtää kasvot, suita puihin, sanoja

niihin suihin, jopa sadetta on ihminen verrannut itseensä, miten sade ylväänä

etenee äänensä sointi märissä korvissaan, kompastuu, menee nokilleen,

näkee lammikossa taivaan.

Anja Erämaja

Ja päivä nytkähti eteenpäin kuin bussi, se lähti pysäkiltä kohti seuraavaa. 

Ihmiset heilahtivat vähän.

Anja Erämaja

AIKA

Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä:

Kun aamua odotan, puoless' onpi jo päivä,

kun puolehen odotan, ehtivi kohta jo ilta;

vaan illoin siintävi silmiin aamuinen taivas.

Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä.

J. H. Erkko

             ~

Pysäkillä valo helisee

      puitten pihkalehdillä

bussin ikkunasta tuijotamme kaikin

      tienpuolen valkoista päärmettä:

                                  vuokot kukkivat

korkealla korkealla

           liukuvat linnut sinistä mäkeä

Aulikki Oksanen