Pieni aikuinen lusikka kädessä, kilistää kahvikupin kylkeä.
Hänellä on jotain minkä opetteli by heart.
Hän lausuu nyt runon, sen, jossa lapsi kyselee mikä metsässä huhuu,
ja äiti vastaa: sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.
Sen, jossa lapsi kysyy, soivatko hällekin kohtalon kellot kun ikää tulee
ja äiti nyökkää, kyllä vain, silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt,
äitisi väsymyksen, pelot, estot, epävarmuuden, ahdistushäiriön ja,
hän pitää pienen tauon, hörppää kahvia,
hän on muistamisen ja unohtamisen asiantuntija, hän lausuu pitkän runon,
sen, jonka lopussa lapsi lohduttaa äitiä: ethän itke,
kun kaikki nää kukkaset annan sulle ja vesiastias kannan.
Hänelle taputetaan.
Anja Erämaja
