Kalliopohja

I

Kun rakastan kiviä, kun rakastan graniittia,

olkoon se sallittu minulle.

Se on minun lapsuuteni kalliopohja,

joka kantaa ihmiset, toistensa lomaan

puristuneet kiteet, eriväriset ja särmikkäät.

Särmistä, kalliosta, hongasta

syntyy ja elää kieli

talven pitkin sanoin,

lumen lyhyin, se on meitä,

se elää taivaan alla.

II

Katson pohjoista taivasta.

Ei se ole vain mustaa samettia,

joka syventää Pohjantähden loiston.

Se on korkea vastaavuus Karhujen tähtien

ja Kalevan miekan nimeen,

mustaan puristuneitten kiteitten

vaaleaa loistoa siellä,

missä on hanki hangen jälkeen,

pakkasen kimaltavaa kovuutta,

metsä metsän jälkeen

ja talojen lämmin, työn ja

rakkauden lämmin ja kielessä

laulavat kauneimmat sanat

sen taivaan alla.

III

Purista lämmintä kättä, kumahtaen kaatuvat

pohjoisten metsien puut, kitisevät

satamien nosturit, laivat laulavat:

me palaamme. Tämä on suuri kauneus.

Mikä on pientä, kysyin ja otin

sormiini muuraimen ja maistoin sen mehua.

Suuret suot levisivät, ja pursujen tuoksu,

olivat vaivaiskoivut ja kasvun niukkuus.

Näin raikas oli sen maku.

IV

Kallion lomat ovat syntysanoja täynnä,

kova kamara ja ruoho,

raivattu maa ja tähkät.

Elävien mieli saa rauhan

niiden leposijoilla, jotka ovat

työnsä jo tehneet. Graniittia

sielläkin ja elävää, kasvavaa

sen kupeella ja tuulen mahtava laulu

pohjoisen taivaan alla.

Helvi Juvonen