Lasimaalaus
Te värit nöyrät, odotusta täynnä,
näin käsin varovin ja varmoin sentään
ma teidät lasipintaan levitän.
Maailman suuren meren siihen maalaan,
sen suuren meren, josta vihrein hiuksin
maanosat niinkuin unet nousevat.
Ja niitten halki tummat joet ujuu,
ja kaupunkeja kohoaa ja vaipuu,
ja vuoret kulkee ruskein juovaviitoin,
ne ruskein viitoin mereen vaeltaa.
Linnun maalaan kaikki laulut suussaan
ja kalan kaikki vedet hartioillaan
ja karhun kaikki raivo kämmenessään
ja käärmeen kaikki myrkky kielellään.
Ja vielä aivan pienen kukan maalaan,
kuin uinuis siinä keväät tulevaiset
ja sateen siunaus ja päivän lämpö
ja siemen sataan kukkaspolveen uuteen.
Sitten siveltimeen hienoon tartun,
hopeaväriin viileään sen kastan
ja rantein herkin kaiken yli maalaan
ma verkon olevaista kietovan.
Maan pinnasta sen ytimiin se tunkee
ja karhun kämmenestä kulkee kukkaan,
kalliohuiput laaksoihin se liittää
ja raunioihin nuoret kaupungit.
Ei mikään irrallaan voi mistään olla,
ei mikään milloinkaan voi olla toisin,
ja ikuinen on kaiken yhteys.
Niin viimein auringolle sanon: paista!
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niinkuin alku-unessas!
