Vaiheet

Kuin kukka lakastuu ja nuoruus kuihtuu,

niin vaihe vaiheelta kukkii elämämme,

myös kaikki viisaus ja hyvyys meissä

kukoistaa aikansa ja haihtuu sitten.

Jokaisen kutsun tullen sydän olkoon

valmiina jäähyväisiin, uuteen lähtöön,

siteisiin uusiin, aina erilaisiin

ilolla, urheasti antautumaan.

Lähdössä piilee aina lumon voima,

se varjelee ja auttaa alkuun meitä.

Tasanne tasanteelta, seestymällä,

mihinkään juurtumatta vaellamme.

Kahleita ei elämänhenki siedä,

se vaiheittain vain avartaa ja nostaa.

Jos yksiin ympyröihin kotiudumme

ja viihdymme, jo nuutuminen uhkaa.

Vain aina antautuen uuteen matkaan

vältämme jähmettävän tottumuksen.

Kuoleman hetkikin voi olla meille

vain lähtökäsky uuteen nuoruuteemme,

elämän kutsut eivät koskaan lakkaa...

Siis terve, sydän, hyvästele, toivu!

Herman Hesse

Minä olen kesäillassa

olen väistyvässä valossa

hiljaisella taivaalla

silmänräpäyksen ikuisuuden

ennen kuin päivä ehtii tänne

sinä vielä vierelläni

aamu ja illan sarastus

ja sanomaton jota kuuntelemme

meille yhteinen

lyhyessä selkeässä elämässä

Bo Carpelan/Vuodet kuin lehdet

Kun laine

Kun laine koskettaa rantakiveä,

kun poutapääskyn siipi

piirtyy taivaansineen

tai käsi pysähtyy

arkipäiväin uurtamaan otsaan,

jotakin näkymätöntä tapahtuu.

Tutut näkymät

ovat jälleen avautuneet,

jotakin sulkeutunutta

on pyyhkäisty ihmisestä.

Vijo Kajava

Katoavat, katoavat tyttövuosien kaukaiset päivät.

Lapseni kantavat ne kaikkialle.

Lapseni sekoittavat ne omiinsa.

Ne eivät enää ole minun.

Ja osan niistä olen antanut sinullekin, rakkaani,

sinitäpläiset linnunmunat,

ihonlämpimät, höyhenlämpimät.

Ne ovat nousseet lentoon suurelta lämpimältä

kämmeneltäsi.

Hyvää matkaa! Hyvää matkaa!

Yli kotoisen kivisen aavan

lentää pois visertävä parvi.

Hyvää matkaa!

Ellen Niit, suom Brita Polttila

Maailman pysyvyys 1965, WSOY

 

On asioita hoidettavana, haravointi. Pihalla minä ja muurahaiset

järjestämme maailmaa, se menee niin helposti sekaisin.

Anja Erämaja

Pieni aikuinen lusikka kädessä, kilistää kahvikupin kylkeä.

Hänellä on jotain minkä opetteli by heart.

Hän lausuu nyt runon, sen, jossa lapsi kyselee mikä metsässä huhuu,

ja äiti vastaa: sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.

Sen, jossa lapsi kysyy, soivatko hällekin kohtalon kellot kun ikää tulee

ja äiti nyökkää, kyllä vain, silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt,

äitisi väsymyksen, pelot, estot, epävarmuuden, ahdistushäiriön ja,

hän pitää pienen tauon, hörppää kahvia,

hän on muistamisen ja unohtamisen asiantuntija, hän lausuu pitkän runon,

sen, jonka lopussa lapsi lohduttaa äitiä: ethän itke,

kun kaikki nää kukkaset annan sulle ja vesiastias kannan.

Hänelle taputetaan.

Anja Erämaja

Linnun kirkkaan laulun kuulen

jostain, etäältä aamuvarhain, kuulen,

vaikka en näe laulajaa,

mutta sävel

minussa jotain etäistä

joka hetki tavoittaa.

Lintu laulaa

siitä huolimatta että tiedän

jossain etäällä laulaa

minusta kauas jäänyt

toive,

entistä kirkkaammin,

entistä varmemmin:

etäinen toive, 

linnun laulu

nyt hetken yhdessä,

laulavat minussa.

Viljo Kajava