Oodi koiralle

Koira kysyy minulta

enkä minä vastaa.

Se hypähtää, juoksee pitkin piennarta ja kysyy

sanattomasti

ja sen silmät

ovat kaksi kosteaa kysymystä, kaksi märkää

liekkiä jotka pyystävät vastausta

enkä minä vastaa,

en vastaa koska

en tiedä, en mahda mitään.

Avarilla vainiomailla  me kuljemme,

mies ja koira.

Lehdet hehkuvat,

kuin joku

olisi suudellut niitä,

jokaista erikseen,

maasta kohoavat

kaikki ilmoille

pienet planetaarionsa,

lehvistöjen yötaivaat,

ymmyrkäiset ja vihreät,

ja me kuljemme, mies ja koira,

nuuhkien maailmaa, apilaa kahistellen

Chilen vainioilla,

syyskuun kirkkaiden sormien lomissa.

Koira pysähtelee,

ajelee mehiläisiä,

hypähtää läikähtävään lätäkköön,

kuuntelee kaukaista kaukaisempia

koiranhaukkuja,

lirauttaa kiven juureen

ja tuo minulle kuononpäänsä,

tuo sen minulle kuin lahjan.

Siinä piilee sen hellä raikkaus,

sen kautta sen hellyys puhuu,

ja noin se kysyy

kahdella silmällään

miksi on päivä, miksi tulee yö,

miksei kevät

tuonut korissaan

mitään

harhaileville koirille

paitsi hyödyttömiä kukkia,

kukkia, kukkia ja kukkia.

Niin kyselee

koira 

enkä minä vastaa.

Vaellamme,

mies ja koira joita yhdistää

vihreä aamu

ja mieltä kiihdyttävä tyhjä yksinäisyys

jossa vain me

olemme olemassa,

tämä kasteisen koiran

ja metsärunoilijan ykseys,

sillä lymyileviä lintuja

ja salaisia kukkia ei ole olemassa

kahdelle kaverukselle,

kahdelle metsästyskumppanille:

on vain viserrystrillejä ja tuoksua,

maailma joka yö

on tislaillut kosteaksi,

vihreä tunneli ja sen päässä

niitty,

appelsiinintuoksuisen ilman humaus,

juuristojen supina,

elämä joka kulkee jalan,

hengittää, kasvaa,

ja yliaikainen ystävyys,

onni

olla koira ja olla ihminen

yhtyneenä

yhdeksi eläimeksi

joka kulkee liikutellen

kuutta jalkaa

ja yhtä kasteenkosteaa

häntää.

Pablo Neruda

suom. Pentti Saaritsa 1972

 Oodi kiitokselle

Kiitos sanalle

joka osoittaa kiitollisuutta.

Kiitos kiitokselle

siitä

miten paljon se sana

sulattaa lunta tai rautaa.

Maailma näytti uhkaavalta

kunnes pehmeänä

kuin heleä

höyhen

tai makeana kuin sokerin terälehti,

huulten välitse

kulkee 

kiitos,

suurena suun täydeltä

tai kuiskattuna,

tuskin mumistuna,

ja olento oli taas ihminen

eikä ikkuna,

jotain kirkasta

levisi metsään:

oli mahdollista laulaa lehvistön alla.

Kiitos, olet pilleri

ylenkatseen

purevia happoja vastaan,

olet valo joka kaataa kovuuden alttarin.

Kenties 

olet ollut

myös kukkaköynnös

kaikkein kaukaisimpien ihmisten välillä.

Matkalaiset

kulkivat hajallaan

luonnon keskellä

ja sitten tuntemattomien ihmisten 

aarniometsässä:

merci,

kun juna rynnistää,

vaihtaa isänmaata,

pyyhkii pois rajat,

spasibo,

liki terävähuippuisia 

tulivuoria, pakkasta ja tulta,

thanks, niin, kiitos, ja sitten

muuttuu maailma taas pöydäksi:

yksi sana sen puhdisti,

lautaset ja lasit kimaltavat,

haarukat kilahtelevat

ja tasangot ovat liinoja.

Kiitos, kiitos,

tee matkaa ja tule takaisin,

nouse,

ja laskeudu.

Tiedetään kyllä, et sinä

kaikkea voi täyttää,

sana kiitos,

mutta

missä häivähtää

sinun pieni terälehtesi,

siellä piiloutuvat ylpeyden tikarit,

ja ilmaantuu hymyn pilkahdus.

Pablo Neruda

Ode to Enchanted Light

Under the trees light

has dropped from the top of the sky,

light

like a green

latticework of branches,

shining

on every leaf,

drifting down like clean

white sand.

A cicada sends

its sawing song

high into the empty air.

The world is

a glass overflowing

with water.

Pablo Neruda

XVII.

Have you noticed that autumn

is like a yellow cow?

And how later the autumnal beast

is a dark skeleton?

And how winter collects

so many layers of blue?

And who asked springtime

for its kingdom of clear air?

LXXII.

If all rivers are sweet

where does the sea get its salt?

How do the seasons know

they must change their shirt?

Why so slowly in winter

and later with such a rapid shudder?

LXIX.

With which stars do they go on speaking,

the rivers that never reach the sea?

And how do the roots know

they must climb toward the light?

And then greet the air

with so many flowers and colors?

Is it always the same spring

who revives her role?

LXXIV.

Why does it linger in the branches

until the leaves fall?

And where are its yellow trousers

left hanging?

Is it true that autumn seems to wait

for something to happen?

Perhaps the trembling of a leaf

or the movement of the universe?

Is there a magnet under the earth,

brother magnet of autumn?

When is the appointment of the rose

decreed under the earth?

Pablo Neruda/The book of questions

Ode to a Chestnut on the Ground

From bristly foliage
you fell
complete, polished wood, gleaming mahogany,
as perfect
as a violin newly
born of the treetops,
that falling
offers its sealed-in gifts,
the hidden sweetness
that grew in secret
amid birds and leaves,
a model of form,
kin to wood and flour,
an oval instrument
that holds within it
intact delight, an edible rose.

In the heights you abandoned
the sea-urchin burr
that parted its spines
in the light of the chestnut tree;
through that slit
you glimpsed the world,
birds
bursting with syllables,
starry
dew
below,
the heads of boys
and girls,
grasses stirring restlessly,
smoke rising, rising.

You made your decision,
chestnut, and leaped to earth,
burnished and ready,
firm and smooth
as the small breasts
of the islands of America.

You fell,
you struck
the ground,
but
nothing happened,
the grass
still stirred, the old
chestnut sighed with the mouths
of a forest of trees,
a red leaf of autumn fell,
resolutely, the hours marched on
across the earth.

Because you are
only
a seed,
chestnut tree, autumn, earth,
water, heights, silence
prepared the germ,
the floury density,
the maternal eyelids
that buried will again
open toward the heights
the simple majesty of foliage,
the dark damp plan
of new roots,
the ancient but new dimensions
of another chestnut tree in the earth. 

Pablo Neruda

Lost in the Forest

Lost in the forest, I broke off a dark twig

and lifted its whisper to my thirsty lips:

maybe it was the voice of the rain crying,

a cracked bell, or a torn heart.

Something from far off it seemed

deep and secret to me, hidden by the earth,

a shout muffled by huge autumns,

by the moist half-open darkness of the leaves.

Wakening from the dreaming forest there, the hazel-sprig

sang under my tongue, its drifting fragrance

climbed up through my conscious mind

as if suddenly the roots I had left behind

cried out to me, the land I had lost with my childhood -

and I stopped, wounded by the wandering scent.

Pablo Neruda