Lasimaalaus

Te värit nöyrät, odotusta täynnä,

näin käsin varovin ja varmoin sentään

ma teidät lasipintaan levitän.

Maailman suuren meren siihen maalaan,

sen suuren meren, josta vihrein hiuksin

maanosat niinkuin unet nousevat.

Ja niitten halki tummat joet ujuu,

ja kaupunkeja kohoaa ja vaipuu,

ja vuoret kulkee ruskein juovaviitoin,

ne ruskein viitoin mereen vaeltaa.

Linnun maalaan kaikki laulut suussaan

ja kalan kaikki vedet hartioillaan

ja karhun kaikki raivo kämmenessään

ja käärmeen kaikki myrkky kielellään.

Ja vielä aivan pienen kukan maalaan,

kuin uinuis siinä keväät tulevaiset

ja sateen siunaus ja päivän lämpö

ja siemen sataan kukkaspolveen uuteen.

Sitten siveltimeen hienoon tartun,

hopeaväriin viileään sen kastan

ja rantein herkin kaiken yli maalaan

ma verkon olevaista kietovan.

Maan pinnasta sen ytimiin se tunkee

ja karhun kämmenestä kulkee kukkaan,

kalliohuiput laaksoihin se liittää

ja raunioihin nuoret kaupungit.

Ei mikään irrallaan voi mistään olla,

ei mikään milloinkaan voi olla toisin,

ja ikuinen on kaiken yhteys.

Niin viimein auringolle sanon: paista!

Ja leimahtaen herää värit valmiit,

niin että alla joka muodon selvän

näät tuhat merkitystä suunnatonta

ja hetken huiman edessäsi aukee

maailma niinkuin alku-unessas!

Aila Meriluoto