Näre tässä, leppä tuossa, väpättävät lehdet. Risuja, sammalta joka paikassa,

kauttaaltaan, kivet ripoteltu miten sattuuu, puut sikin sokin, ei asemakaavaa,

järjestystä, menen laskuissa sekaisin. Seison kannolla kuin pylväspyhimys,

koti on jossain tuolla tai tuolla. Muisti tarvitsee paikan, ajatus jalat alleen.

  Enkä minä teiltä neuvoa kysy, te onnekkaat kohtalonne vangit, ymmärrän

liiankin hyvin, että kasvit eivät ota kantaa, ihan sama vaikka ämpärille

puhuisi, ei sano mitään. Ja hyvä niin, onkin jo ehtinyt ärsyttää irvistävät

kurpitsat, laulavat päivänkakkarat, tapa piirtää kasvot, suita puihin, sanoja

niihin suihin, jopa sadetta on ihminen verrannut itseensä, miten sade ylväänä

etenee äänensä sointi märissä korvissaan, kompastuu, menee nokilleen,

näkee lammikossa taivaan.

Anja Erämaja