Kuusen hiljaisuus

Ehkä se on
aivan erityinen hiljaisuuden laji. Alan uskoa.
Ei vain, että äänet ovat poissa.
Pikemminkin niin, että äänet ovat läsnä
vaikkei niitä kuulla.
Jokin rasahdus vain - neulanen joka irtosi
tai askel jäisellä tiellä.
Hiljaisuus kantaa äänet - nämä hiljaisimmat -
kuuluviin,
antaa niille merkityksen.
Korvien humina
etäisen virran ääni
Kellojen hiljainen helinä
vaikkei ole mitään kelloja:
silmissä vain helisee
koristeiden välke
kun ne liikahtelevat
sähkökynttilöiden lämpövirroissa.

Miten hiljaista onkin näin, kun keskiyö
on ohi, kun
on katujen vaikenemisen hetki -
tämä hiljaisuus on silti vielä erilainen.
Niin täynnä. Olet yksin toisella tavoin.
Ei se ole sitä, ettei ketään ole huoneessa.
Ei sitäkään, että niin monet ovat menneet.
Itse asiassa
kaikki ovat läsnä
vaikkeivät paikalla: ne jotka nukkuvat
tuossa lähellä
seinän takana,
ne jotka ovat menneet kauas, tai vielä
kauemmas,
tai aivan lähelle: pois.
Et voisi estää heitä tulemasta vaikka
tahtoisit,
ja miksi tahtoisit?

He ovat läsnä tässä hiljaisuudessa
lasikellot joita ei kukaan kuule ei näe

virran etäinen ääni
tai pihkan tuoksu, kesätuuli, menneet
päivät
ja syksyn kirpeys, kevään suru

tai valot tuolla puun oksilla,
joka
- jos pysähdyt katsomaan, kuuntelet -
ei ole tästä maailmasta: sen oksien lomitse
hiljaisuus virtaa maailmaan. Tämä
erityinen hiljaisuus
jota et juuri tapaa muualla. Joka
pidättää itseensä kaikki äänet
ja vapauttaa ne
pelkistyneinä, valoa kantavina
soimaan lävitsemme. 

Lassi Nummi