Syksyn viluiset vedet

kesää ikävöivät:

lumpeina

kukkivat vaahtopäälaineet.

    

In a station of Metro

The apparition of these faces

in the crowd;

Petals on a wet, black bough.

Ezra Pound

Metroasemalla

Näiden kasvojen ilmestyminen väentungoksessa

kukan terälehtiä mustalla märällä oksalla.

suom. Pertti Nieminen

Oodi koiralle

Koira kysyy minulta

enkä minä vastaa.

Se hypähtää, juoksee pitkin piennarta ja kysyy

sanattomasti

ja sen silmät

ovat kaksi kosteaa kysymystä, kaksi märkää

liekkiä jotka pyystävät vastausta

enkä minä vastaa,

en vastaa koska

en tiedä, en mahda mitään.

Avarilla vainiomailla  me kuljemme,

mies ja koira.

Lehdet hehkuvat,

kuin joku

olisi suudellut niitä,

jokaista erikseen,

maasta kohoavat

kaikki ilmoille

pienet planetaarionsa,

lehvistöjen yötaivaat,

ymmyrkäiset ja vihreät,

ja me kuljemme, mies ja koira,

nuuhkien maailmaa, apilaa kahistellen

Chilen vainioilla,

syyskuun kirkkaiden sormien lomissa.

Koira pysähtelee,

ajelee mehiläisiä,

hypähtää läikähtävään lätäkköön,

kuuntelee kaukaista kaukaisempia

koiranhaukkuja,

lirauttaa kiven juureen

ja tuo minulle kuononpäänsä,

tuo sen minulle kuin lahjan.

Siinä piilee sen hellä raikkaus,

sen kautta sen hellyys puhuu,

ja noin se kysyy

kahdella silmällään

miksi on päivä, miksi tulee yö,

miksei kevät

tuonut korissaan

mitään

harhaileville koirille

paitsi hyödyttömiä kukkia,

kukkia, kukkia ja kukkia.

Niin kyselee

koira 

enkä minä vastaa.

Vaellamme,

mies ja koira joita yhdistää

vihreä aamu

ja mieltä kiihdyttävä tyhjä yksinäisyys

jossa vain me

olemme olemassa,

tämä kasteisen koiran

ja metsärunoilijan ykseys,

sillä lymyileviä lintuja

ja salaisia kukkia ei ole olemassa

kahdelle kaverukselle,

kahdelle metsästyskumppanille:

on vain viserrystrillejä ja tuoksua,

maailma joka yö

on tislaillut kosteaksi,

vihreä tunneli ja sen päässä

niitty,

appelsiinintuoksuisen ilman humaus,

juuristojen supina,

elämä joka kulkee jalan,

hengittää, kasvaa,

ja yliaikainen ystävyys,

onni

olla koira ja olla ihminen

yhtyneenä

yhdeksi eläimeksi

joka kulkee liikutellen

kuutta jalkaa

ja yhtä kasteenkosteaa

häntää.

Pablo Neruda

suom. Pentti Saaritsa 1972

Taivaan kuumentuneen otsan on peittänyt

ilta viileä hunnullansa.

Kimaltavat laivat liukuvat

leikaten timanttien lailla

meren tummuvan peilin.

Lännen taivaan kapea pilvi

kuin näkymättömän soittajan huilu

soi auringon vaimenevaa laulua.

Katri Vala

Tiikeri

Tiikeri, tiikeri, hurjasti

yön metsissä palaa liekkisi;

mikä käsi ikuinen, mikä silmä muovasi

kauhean sopusointusi,

Missä syvyyksissä taivaiden

leiskui liekki silmien!

Mitkä siivet nousivat korkeuksiin.

Millä kädellä tuli temmattiin?

Ja mitkä hartiat, ja mikä taito tarvittiin

kn sydämesi jänteet solmittiin?

Ja mikä käsi? mitkä jalat pelottomat?

Sykkivän sydämen sitoivat.

Mikä vasara? mikä rauta kahlitsi?

Missä ahjosssa hehkuvat aivosi?

Mikä alasin? mikä koura hirmuisin

rohkeni niihen kauhuihin?

Kun tähdet itkullaan taivaan kastelivat

ja tappaakseen keihäänsä sinkosivat;

iloitsiko hän tätä katsoessaan?

Loiko Karitsan Isä Tiikerin maailmaan?

Tiikeri, tiikeri, hurjasti

yön metsissä palaa liekkisi;

mikä käsi ikuinen, mikä silmä muovasi

kauhean sopusointusi.

suom. Risto Ahti/Maailman runosydän 1998

Tiikeri

Tiikeri Tiikeri tulta valaa

metsässä jota yö jo halaa.

Kuolemattomat silmät valaa

kuviot nuo pelottomaan?

Miss´ syvyyksissä tai taivaissa sun

silmäs´sai tuon polttelun?

Mikä siipi sua saattaa koskettaa,

millä kädellä sua tohtii tavoittaa?

Millä käsillä, millä taidolla

sun sydämes´suonet voi punoa?

Milloin sydämes´sun alkaa takoa,

entä kädet ja jalat kulkea?

Mikä kytkös, mikä vasara,

valmisti aivosi ahjossa?

Mikä alasin? Millä otteellla,

tohdittiin aatokses´kauheat tunkea?

Alas kun tähdet heittivät peitsensä

ja taivas pudotti kyyneleensä:

Hymyskö hän kun hän näki sut?

Hän onko myös Karitsan valmistanut?

Tiikeri Tiikeri tulta valaa

metsässä jota yö jo halaa.

Kuolemattomat silmät valaa

kuviot nuo pelottamaan?

The Tyger

Tyger Tyger, burning bright,

In the forests of the night;

What immortal hand or eye,

Could frame thy fearful symmetry?

In what distant deeps or skies.

Burnt the fire of thine eyes?

On what wings dare he aspire?

What the hand, dare seize the fire?

And what shoulder, & what art,

Could twist the sinews of thy heart?

And when thy heart began to beat.

What dread hand? & what dread feet?

What the hammer? What the chain,

In what furnace was thy brain?

What the anvil? what dread grasp.

Dare its deadly terrors clasp?

When the stars threw down their spears

And water'd heaven with their tears:

Did he smile his work to see?

Did he who made the Lamb make thee?

Tyger Tyger, burning bright,

In the forests of the night:

What immortal hand or eye,

Dare frame thy fearful symmetry?

William Blake

poetryfoundation

Tiikeri

Tiikeri, tiikeri, yöllisen metsän

kirkasliekkinen,

mikä kuolematon käsi tahi silmä

loi kauhistuttavan symmetriasi?

Missä etäisissä syvyyksissä tai taivaissa

liekehti silmiesi palo?

Millaisin siivin hän rohkeni kohota?

Millaisin kämmenin tarrata tulesta kiinni?

Millä hartein & millä taidoin

on punottu sydämesi jänteet,

ja kun se alkoi lyödä

miten valtava käsi, miten valtavat jalat.

Millainen vasara & millainen kahle?

Millaisessa ahjossa kitettiin aivot?

Millainen alasin? Millainen ote, joka

julkeni tarrata niiden kuolettaviin kauhuihin.

Ja kun tähdet heittivät keihäänsä,

kastelivat taivaan kyynelin,

katseliko hän hymyillén työtään?

Loiko hän myös sinut, joka karitsan loi.

Tiikeri, tiikeri, yöllisen metsän

kirkasliekkinen,

mikä kuolematon käsi tahi silmä

loi kauhistuttavan symmetriasi?

William Blake suom Arto Lappi

 

Late August

This is the plum season, the nights

blue and distended, the moon

hazed, this is the season of peaches

with their lush lobed bulbs

that glow in the dusk, apples

that drop and rot

sweetly, their brown skins veined as glands

No more the shrill voices

that cried Need Need

from the cold pond, bladed and urgent as new grass

Now it is the crickets

that say Ripe Ripe

slurred in the darkness, while the plums

dripping on the lawn outside

our window, burst

with a sound like thick syrup

muffled and slow

The air is still

warm, flesh moves over

flesh, there is no

hurry.

Margaret Antwood