Ehkä rakkaus hyvinkin on merveli

ja virtailee kaikkiaikaisena aineen vangitsematta.

Historia ei yllä tyrkkimään sitä

uhkiensa jyrkänteiltä,

vaikka saisi meidät revittäväkseen. 

Ehkä rakkaus hyvinkin on merveli,

pieni suurisilmäinen eläin,

joka kutoo sukkaa palatsin portailla

yksinäisenäaamuna joka tuoksuu

helteisten asemien lapsilta.

Hetkien pääntiet on neulottu

salaisuuksien silmukoista,

joihin mervelit ja kipsunkaiset työntävät kuonojaan 

juuri täällä missä kaikki mikä on, on.

Ehkä rakkaus pystyy enempään

kuin siihen mitä te sille teette,

ehkä se on salaisuuksien ruusuvettä

piittaamattoman universumin keskellä

ja pisaroi armoa kuin

kyllis himsilli

merveli

Se näkyy tuolla, katsokaa, näettekö:

etuoikealla, kadunkulmassa,

siellä missä tulevaisuus hieroo silmiään,

missä kukkiva tuomi kietoo pientä puistikkoa tuoksuunsa,

missä vanha mies istuu penkillä ja puhelee koiralleen,

he ovat vanhoja, sielut höyrystyvät kohta

ja haihtuvat raihnaista kuoristaan,

he katoavat  ja muuttuvat muotoa niin kuin heidän kuuluu,

mutta rakkaus ei katoa, se virtailee alati,

minne ikinä keksitte kääntää pään

se nousee esiin, tuolla, näettekö,

te ette saa sitä kiinni vaan se saa teidät,

niin kuin muistan kukkivan tuomen

ympäröineen minut tuoksullaan,

ja ihmetys on avaava teidän huulenne ja te sanotte "kyllä",

te sanotte "näin on hyvä" , ja te sanotte "tahdon".

Helena Sinervo, katkelmia runosta Merveli