Oodi koiralle
Koira kysyy minulta
enkä minä vastaa.
Se hypähtää, juoksee pitkin piennarta ja kysyy
sanattomasti
ja sen silmät
ovat kaksi kosteaa kysymystä, kaksi märkää
liekkiä jotka pyystävät vastausta
enkä minä vastaa,
en vastaa koska
en tiedä, en mahda mitään.
Avarilla vainiomailla me kuljemme,
mies ja koira.
Lehdet hehkuvat,
kuin joku
olisi suudellut niitä,
jokaista erikseen,
maasta kohoavat
kaikki ilmoille
pienet planetaarionsa,
lehvistöjen yötaivaat,
ymmyrkäiset ja vihreät,
ja me kuljemme, mies ja koira,
nuuhkien maailmaa, apilaa kahistellen
Chilen vainioilla,
syyskuun kirkkaiden sormien lomissa.
Koira pysähtelee,
ajelee mehiläisiä,
hypähtää läikähtävään lätäkköön,
kuuntelee kaukaista kaukaisempia
koiranhaukkuja,
lirauttaa kiven juureen
ja tuo minulle kuononpäänsä,
tuo sen minulle kuin lahjan.
Siinä piilee sen hellä raikkaus,
sen kautta sen hellyys puhuu,
ja noin se kysyy
kahdella silmällään
miksi on päivä, miksi tulee yö,
miksei kevät
tuonut korissaan
mitään
harhaileville koirille
paitsi hyödyttömiä kukkia,
kukkia, kukkia ja kukkia.
Niin kyselee
koira
enkä minä vastaa.
Vaellamme,
mies ja koira joita yhdistää
vihreä aamu
ja mieltä kiihdyttävä tyhjä yksinäisyys
jossa vain me
olemme olemassa,
tämä kasteisen koiran
ja metsärunoilijan ykseys,
sillä lymyileviä lintuja
ja salaisia kukkia ei ole olemassa
kahdelle kaverukselle,
kahdelle metsästyskumppanille:
on vain viserrystrillejä ja tuoksua,
maailma joka yö
on tislaillut kosteaksi,
vihreä tunneli ja sen päässä
niitty,
appelsiinintuoksuisen ilman humaus,
juuristojen supina,
elämä joka kulkee jalan,
hengittää, kasvaa,
ja yliaikainen ystävyys,
onni
olla koira ja olla ihminen
yhtyneenä
yhdeksi eläimeksi
joka kulkee liikutellen
kuutta jalkaa
ja yhtä kasteenkosteaa
häntää.
Pablo Neruda
suom. Pentti Saaritsa 1972
