Ehkä rakkaus hyvinkin on merveli
ja virtailee kaikkiaikaisena aineen vangitsematta.
Historia ei yllä tyrkkimään sitä
uhkiensa jyrkänteiltä,
vaikka saisi meidät revittäväkseen.
Ehkä rakkaus hyvinkin on merveli,
pieni suurisilmäinen eläin,
joka kutoo sukkaa palatsin portailla
yksinäisenäaamuna joka tuoksuu
helteisten asemien lapsilta.
Hetkien pääntiet on neulottu
salaisuuksien silmukoista,
joihin mervelit ja kipsunkaiset työntävät kuonojaan
juuri täällä missä kaikki mikä on, on.
Ehkä rakkaus pystyy enempään
kuin siihen mitä te sille teette,
ehkä se on salaisuuksien ruusuvettä
piittaamattoman universumin keskellä
ja pisaroi armoa kuin
kyllis himsilli
merveli
Se näkyy tuolla, katsokaa, näettekö:
etuoikealla, kadunkulmassa,
siellä missä tulevaisuus hieroo silmiään,
missä kukkiva tuomi kietoo pientä puistikkoa tuoksuunsa,
missä vanha mies istuu penkillä ja puhelee koiralleen,
he ovat vanhoja, sielut höyrystyvät kohta
ja haihtuvat raihnaista kuoristaan,
he katoavat ja muuttuvat muotoa niin kuin heidän kuuluu,
mutta rakkaus ei katoa, se virtailee alati,
minne ikinä keksitte kääntää pään
se nousee esiin, tuolla, näettekö,
te ette saa sitä kiinni vaan se saa teidät,
niin kuin muistan kukkivan tuomen
ympäröineen minut tuoksullaan,
ja ihmetys on avaava teidän huulenne ja te sanotte "kyllä",
te sanotte "näin on hyvä" , ja te sanotte "tahdon".
Helena Sinervo, katkelmia runosta Merveli
